Karhujahti Ylikylässä
Oli vuosi 1979. Epämääräisiä huhuja oli kuulunut pitkin kesää karhun liikkumisesta Ylikylän alueella. Vahvistuksen asiaan sain, kun törmäsin Molkankummuilla töissä ollessani vasta kaivettuun muurahaiskekoon, joka oli revitty ”juurineen” hajalle sellaista voimaa käyttäen, johon pystyy vain suuri ja voimakas eläin. Kun kylissä puhuin karhun oleskelusta alueella, minulle naureskeltiin ja kukaan ei ottanut havaintojani tosissaan. Jätin asian silleen ja unohdin koko asian. Kunnes koitti syksy 1979. Lunta oli satanut juuri sen verran, että jäljet näkyivät selvästi yön aikana sataneessa lumessa.
Oli kuulakas syyskuinen sunnuntaiaamu, kun sain kuulla karhun käyneen kylässä. Karhu oli noussut kylään Pyhäjokivarresta, tallustellut Sarivaaran Ossin ja Kunnarin Kaukon talojen välistä Vuostimovaaraan ja sieltä hautausmaan portin eteen. Tässä vaiheessa kylässä olevat koirat nostivat sellaisen rähinän, että eläin katsoi viisaimmaksi palata metsän siimekseen. Kuulin, että karhun perään olisivat lähteneet Talvensaaren Eero ja Tuomo.
Aamupäivällä luokseni tuli Kauko K ja ilmoitti kiertäneensä karhun kierrokseen. En ollut järin innostunut lähtemään pyyntiin, koska en omistanut sillä hetkellä edes luotiasetta. Ilmoitin Kaukolle kasaavani miehiä pyyntiin. Parin tunnin kuluttua Kauko tuli jälleen luokseni ja kertoi karhun olevan edelleen kierroksessa. Hän oli kiertänyt alueen toiseen kertaan noin 80m säteellä ja karhu oli kierroksen keskellä. Mukana ollut pystykorva oli pyörinyt aivan jaloissa eikä ollut uskaltanut poiketa kauemmaksi. No, uskottavahan se viimein oli. Saimme pikaisesti kasattua 4 miehen porukan, mukana olivat Heikki Talvensaari, Olavi Perälä, allekirjoittanut ja oppaana Kauko K. Olihan siinä pyyntiporukka, Heikki ilman asetta, meikäläisellä yksipiippuinen venäläinen haulikko ja siihen vain 3mm haulipanoksia, Kaukolla 5,7 kivääri ja Olavilla ainoa oikea järeämpi ase.
No, se ei pelaa joka pelkää ja niin me painuttiin Kaukon perässä karhun jäljille. Yhytimme jäljet Isolta-aavalta. Siellä karhu oli kaivanut, ilmeisesti salaa kaadetun, hirven roippeet, jotka oli upotettu syvälle jänkään. Jänkä oli umpijäässä, mutta se ei ollut eläintä hidastanut, isot turvepaakut olivat saaneet kyytiä karhun kynsissä, kun se oli ryhtynyt aterioimaan. Jäljelle oli jäänyt vain muutama karvatupsu. Aterioituaan karhu oli hakeutunut kulopellon reunalle, tiheään pajupensaikkoon makuulle. Tässä vaiheessa paikalle tuli myös pyytämässä olevat Tuomo ja Eero, joilla sentään oli raskasta aseistusta mukana.
Laadimme suunnitelman. Eero koukkaisi oikealta, Tuomo ja Olavi vasemmalta ja me muut jäimme jäljen päälle vahtiin. Poikien lähdettyä odottelimme henkeä pidätellen mitä tapahtuisi. Noin 10 minuutin kuluttua kajahti laukaus, jota seurasi karhun nallemainen mörähdys. Aivan samalla äänellä kuin lasten lelukarhuissa joskus kuulee, ääni vain oli vähän äänekkäämpi. Eero yllätti karhun kulopellolta, jota se juuri oli ylittämässä. Karhu aivan selvästi oli tietoinen aikeistamme ja siksi se luopui makuupaikastaan. Hetken päästä Eero huusi ”Koko porukka kasaan pitkälle saralle!”, jonka tiesimme edessä olevan. Siellä näimme, että karhuun oli osunut, mutta ei kuolettavasti. Lähdimme seuraamaan tiiviinä jonona, Eero kärjessä ja Heikki aseettomana jonon viimeisenä. Olimme joka hetki valmiina ampumaan, emme keskustelleet vaan käytimme käsimerkkejä.
Väistämättä mieleen tuli kertomukset raanakkokarhun vaarallisuudesta ja äänettöminä etenimme kuin sissit konsanaan, sivuille vilkuillen. Karhu eteni edellämme korkeintaan noin 50-70 metrin etäisyydellä. Suunta oli Saukkoaavan tietä kohti. Ilta alkoi jo hämärtyä ja varjot syvenivät. ”Jokohan metsä kätkee omansa?”, käväisi mielessä. ”Pimeässä metsässä me emme karhua löydä, mutta karhu taatusti löytää meidät ja osat voivat vaihtua hyvinkin pian” , ajateltiin. Silloin tällöin edestä kuuluva ”kahina” ilmoitti karhun olevan edessämme ja odotimme joka hetki milloin karhu kiertää sivuillemme ja yrittää kimppuumme. ”Kyllä koira olisi nyt tarpeen”, pyöri mielessä, mutta mistäpä se siihen hätään olisi saatu. Kaukokin kun oli jättänyt jo päivällä pystykorvansa kotiin.
Karhu ylitti maantien ja sen suunta oli kohti Pyhäjokea. Saavuttuamme tielle, päätimme, minä, Heikki ja Kauko luopua takaa-ajosta, koska ilman kunnollista aseistusta meistä ei tässä touhussa ole kuin housuun paskojiksi. Eero ja Tuomo päättivät koukata Loukasaavan kautta karhun eteen. Olavi vilkaisi sivuilleen ja murahti, ”Yksinkö hänen täytyy lähteä?” ja työntyi samaan pensaikkoon mihin karhu juuri oli paennut. Seurattuaan jonkin matkaa jälkiä, Olavi näki karhun niin sanotuilla Hotasen saroilla. Olavi ampui hätäisen heittolaukauksen karhua kohti, osumatta kuitenkaan ja karhu ylitti uiden Pyhäjoen, päästen tällä erää turvaan.
Seuraava päivä olikin maanantai ja edellisen illan aikana oli tieto karhusta levinnyt jo kyliin ja nyt olikin sitten aseissa laajempikin joukko. Aamuauringon sarastaessa pyyntiporukan kärjessä etenivät Tuomo, Eero ja Kauko. He yhyttivät karhun jäljet synkästä kuusikosta Pyhäjokivarresta. Hetken jälkiä seurattuaan karhu löytyi kuusenperseestä makuulta, josta se huojuen nousi karjahdellen seisomaan. Kolmen miehen yhteislaukaus lopetti karhun kärsimykset. Se oli todennäköisesti jo niin heikossa kunnossa, ettei enää yrittänytkään paeta. Karhu oli täysikasvuinen uros. Ammuttuamme karhun, käärimme sätkät ja kaukaa kepillä kokeilimme vieläkö karhussa on eloa. Ei, ei ollut enää. ”Metsän kuningas oli saavuttanut matkansa pään”, totesi Tuomo ja huomautti ääneen että: ”On se niin ”järkyttävää”, mehän olemme karhunkaatajia!”
Pyynnissä mukana olleena: Lasse P Kunnari