Reima Uusisalmen muistolle
Reima Uusisalmi menehtyi vaikean sairauden murtamana 7.11.2020 läheistensä läsnäollessa.
Reima toimi Ylikylän metsästys- ja kalastusseura ry:n puheenjohtajana lähes 20 vuoden ajan. Pidettyään välillä muutaman sapattivapaa vuoden, hän hoiti puheenjohtajan tehtäviä yhtä tarmokkaasti kuin ennenkin vuoden 2020 helmikuuhun saakka. Reima oli metsästysseurasta ylpeä. Vapaa-ajallaan hän mielellään painoi seuran lippalakin päähänsä. Reiman täyttäessä 60 – vuotta vuonna 2019 seura kutsui hänet kunniapuheenjohtajakseen.
Reima oli pidetty johtaja, joka ajatteli aina seuran parasta ja huolehti sen yhtenäisyydestä. Kismat ja erimielisyydet hän onnistui sovittelemaan. Paunanpäähän kun meni vierailulle tunsi itsensä aina tervetulleeksi.
Reimalle oli tärkeää luoda hyvät suhteet maanomistajiin ja hän arvosti hyvän keskusteluyhteyden pitämistä myös muihin sidosryhmiin. Puhelin oli hänelle työkalu niin ammatissaan kuin seuran puheenjohtajanakin.
Reima edusti seuraa mielellään riistanhoitoyhdistyksen kokouksissa ja palavereissa. Näissä tapahtumissa hän tuli monelle tutuksi ottamalla puheenvuoroja omalla värikkäällä tyylillään. Hänen lennokkaat puheenvuoronsa vertauskuvineen sai monesti tunnelman kevenemään ja hymyn kuulijoiden huulille. Usein hän kehoitti uskomaan omaan tekemiseen ja sitä filosofiaa hän noudatti Ylikylän puheenjohtajana. Vuosien varrella tuli tilanteita, joissa tarvitsi tehdä kiperiäkin päätöksiä. Reima kykeni nämäkin päätökset tekemään ja seisoi jämerästi niiden takana.
Omiansa Reima muisti kehua, kiittää ja palkita seuran eteen tehdystä hyvästä työstä. Varsinkin seuran juhlapeijaiset olivat hänelle tärkeät. Niihin panostettiin ja jäsenistöä palkittiin runsaasti.
Reima kuunteli mielellään jäsenistön mielipiteitä ja niistä käytiin rakentavia keskusteluja. Hän oli avoin uusille ideoille, mutta muistutti muutosten vaativan oman aikansa. Reima vertasi Ylikylää Cinderella laivaan, jonka kurssi kyllä kääntyy mutta hitaasti.
Reiman puheenjohtajakaudella seura panosti riistanhoitoon ja riistan elinympäristöjen parantamiseen. Hänen mielestään metsästyksen tuli perustua kestäviin riistakantoihin ja valikoivaan verotukseen. Erityisesti hirvenmetsästys oli hänelle tärkeä. Riistapeltonaaraat hän käski säästämään, sille ne olivat hänen mielestään hirvikannan perusta.
Suurten kannanleikkausvuosien aikana Reima keskittyi kuljettamaan mönkijällään hirvisaaliit metsästä lahtivajalle. Lukuisia hirviä hän metsästä pois ajoi aamusta iltamyöhäiseen. Ei semmoista paikkaa ollut mistä Reima ei hirveä hakemaan olisi tullut.
Reima panosti aina laatuun, niin metsästyksessäkin. Hän tykkäsi laittaa ruokaa maastossakin. Milloin hän paistoi hirvenfilettä hirviporukalle tai tarjosi kuivalihakeittoa laavulla. Sorsajahdin aloituspäivänä Reimalla oli tapana paistaa muurikalla muikkuja ja lättyjä tai loimuttaa lohta Javarusjokisuussa. Sinne Reiman tulille sorsastajat aina päivän päätteeksi kertyivät. Metsästyskaverit saivat maistaa Reiman loihtimia herkkuja.
Sairauteensa saamiensa hoitojen loputtua, alkusyksyllä oireet palasivat. Syyskuun puolivälissä kävimme pienellä porukalla viimeisen yhteisen hirvenpyyntireissun. Teimme päivän aikana kahdet komeat tervaskantotulet, keitimme nokipannukahvit ja paistoimme makkaraa. Päivä oli hieno ja Reima oli silmin nähden hyvällä mielellä. Hetken hän oli mietteliäänä ja tuumasi sitten, että kyllä nämä taisivat olla nyt Reiman viimeiset tulet. Päivän päätteeksi hän kiitteli yhdessäolon mukavista hetkistä kuten hänellä aina tapana oli.
Reima saateltiin haudan lepoon lähiomaisten ja lähimpien ystävien läsnäollessa 28.11 Tapionniemessä. Metsästysseuran jäsenistöstä muodostettu kunniakuja kunnioitti Reiman viimeistä matkaa.
Reimaa jäivät kaipaamaan puoliso, tyttäret ja ukin silmäterät lastenlapset sekä lukuisa ystävien joukko.
Paunanpään isäntä on poissa, mutta muistot elävät.
Kunniapuheenjohtaja Reima Uusisalmen muistoa kunnioittaen
Ylikylän metsästys- ja kalastusseura ry:n puolesta Henry Ollila
Antero Kerkelän muistokirjoitus julkaistaan sen kirjoittajan Päiviö Myllymäen luvalla. Tämä muistokirjoitus on julkaistu myös Pystykorvalehdessä.
IN MEMORIAM
Antero Kerkelä 18.12.1928 – 29.9.2020
Tieto Antero Kerkelän poismenosta saavutti ystävät ja harrastetoverit syyskuun 29. paivänä 2020. Vaimonsa kuoleman jälkeen hyväkuntoinen Antero asusteli omatoimisesti kotioloissaan kymmenkunta vuotta. Voimien hiipuessa elämää jatkettiin palvelutalossa. Vääjäämättömästi etenevä sairaus vei pystykorvaveteraanin heinäkuussa paikalliseen sairaalaan, jossa elämän lanka sammui. Valitettavasti korona esti muiden kuin aivan läheisempien yhteydenpidon keväästä saakka.
Antero Kerkelä syntyi 18.12.1928 Kemijärven Tapionniemellä maanviljelijäperheen vanhimmaksi lapseksi. Isän siirryttyä sodan jälkeen kotikylässään kauppiaaksi, jäi Anteron vastuulle sisarussarjan vanhimpana karjatilan vetovastuu. Maanviljelijän työtä kotitilalla jatkui vuoteen 1970 saakka. Tällöin oli jälleen aika astua isänsä saappaisiin, nyt kyläkauppiaaksi. Suuret yhteiskunnalliset muutokset alkoivat suurten ikäluokkien kouluttautuessa ja tullessa työikään. Maa- ja metsätalous koneellistui ja näissä ammateissa oli entistä vähemmän työpaikkoja. Uusia työpaikkoja syntyi teollisuuden, kaupan ja palvelualojen pariin. Väestö muutti yhä enenevässä määrin kaupunkeihin ja muihin asutuskeskuksiin. Syntyi käsite maaltapako. Kyläkaupan asiakaskunta pieneni ja Anterokin oli jätettävä kauppiaan hommat vuonna 1980 ja etsittävä uusi työpaikka. Sellainen löytyikin kotiseudulta niin ettei perheen ei tarvinnut muuttaa kotikylästään. Antero toimi Koillis-Lapin metsälautakunnassa vuoteen 1993 saakka työnjohtajana tie- ja ojitushankkeissa.
Kun Anteron elämä oli Koillis-Lapissa maalaiskylässä Kemijoen rannalla, tarjoutui hyvät mahdollisuudet eränkäyntiin, jos sellaiseen oli vetoa. Ja Anterolla oli. Kylän taloissa oli yleensä siihen aikaan koira joka talossa. Kotitalossa ei ollut koiraa eikä metsästysperinnettä. Kipinä koiran kanssa metsästykseen syttyi kuitenkin. Sodan aikana 1942, tällöin 14-vuotias, poika käynnisti hankkeet oman koiran saamiseksi. Parin kilometrin päässä kotoa oli hyvännäköisellä ja riistaverisellä maatiaisnartulla pennut.
Omatoimisesti muulle kotiväelle kertomatta hän lähti tutustumaan pentueeseen. Hyvännäköinen urospentu sai Anteron varauksettoman hyväksymisen. Siitä sovittiin kaupat ja koira sylissä palattiin kotitaloon. Kauppahinnasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta taisi siihen aikaan pojan kova innostus olla suuri osa kauppahinnasta. Kotiinpaluu ei sujunutkaan yhtä suotuisissa merkeissä. Lupaa ei kysytty ostosmatkalle lähdettäessä eikä sitä myönnetty kotiin palatessakaan. Mieli katkerana oli lähdettävä palauttamaan pentua.
Ihastuminen pentuun oli suuri, ja Anteron onnistui innostaa itseään kolme vuotta vanhemman naapurin pojan hankkimaan tuon pennun. Kun pentu tuli lähes samaan pihaan niin se lievitti katkeruutta. Alkoi poikien opettelu metsästykseen yhtä matkaa pennun kanssa. Kun pentu oli syntynyt alkuvuodesta, alkoi sen ja tulevien metsästäjien oppiaika jo ensimmäisenä syksynä. Aseen lainaaminen aloittelijoille ei ollut tuohon aikaan niitä suurimpia syntejä, joten päästiin varsinaiseen metsästykseen. Parin syksyn aikana ehdittiin jo saada muutama lintu ja kun oli kyse sodan ajasta sillä oli nykyistä suurempi merkitys.
Sitten tulikin komennus evakkomatkalle lähdöstä. Lehmät ja hevoset sai ottaa mukaan evakkoon. Koira oli jätettävä, eikä se ollut enää odottamassa evakosta palaavia.
Muita koiria oli, ja niitä etsittiin kauempaakin. Mutta kaipuu puhdasrotuiseen suomenpystykorvaan kyti kuitenkin kaiken aikaa. Antero oli nähnytkin jo sellaisia ja tiesi niiden olevan hyviä lintukoiria. Ensimmäisen sellaisen Haka Jeren, hän hankki professori Einari Merikallion kennelistä vuonna 1953. Isä piti hankittua koiraa riettaan kalliina, vaikka Antero oli onnistunut kätkemään osan hinnasta. Jere maaliskuussa syntyneenä oli ensimmäisenä syksynä jo sellainen tekijä, ettei sitä ollut osannut kuvitellakaan. Koira menehtyi penikkatautiin jo 3-vuotiaana, mutta oli vastannut muutoin odotuksia. Sammumaton kipinä suomenpystykorvaan oli näin sytytetty.
Kerkelän kotikonnuilla ja varmasti muuallakin pidettiin sekarotuisia parempina ja puhdasrotuisia pilalle jalostettuina. Samoin niitä pidettiin pohjoisen oloihin sopimattomina. Se oli todellista pioneerityötä, mitä Antero kotikonnuillaan, Eino Takkunen pohjoisessa, Kuivilan Matti Sodankylässä ja Peterin Arvo Rovaniemellä tekivät. Samoihin aikoihin turkisriistan pyynnin merkitys väheni, mutta hyvän lintukoiran merkitys ruokatalouden täydentäjänä säilyi erämaisilla seuduilla varsin pitkään.
Seuraava koira oli Somerharjulta hankittu narttu Tellu. Siitä kehittyi hyvä metsäkoira, mutta lonkkavikaa oli ilmestynyt rotuun ja se lopetti tämänkin uran. Uusi hankinta Eero Peiposelta, nimeltään Peiron Pimu, osoittautui kelpo koiraksi ja muutama pentue siitä syntyikin.
Seuraava hankinta oli Valde Sollolta Vainikkalasta narttu Viiju SF05208/63. Tällä Antero saavutti kolmannen sijan vuoden 1968 Haukku-ottelussa Kokkolassa. Viijun poika, isänä oma Peiron Turre , käyttövalio Lappi SF19430/71 osallistui useita kertoja Haukku-otteluun. Yhdistelmästä syntyi myös käyttovalio Jakki.
Kun Viijusta ei jäänyt itselle suvun jatkajaa, Antero hankki uuden kasvatustyön alun Kuivilan kennelistä Sodankylästä. Tästä Porovaaran Nätistä, SF214714/80, polveutuvaa koirakantaa ehti Antero kasvattaa 8 sukupolvea. Näistä tuorein on sukupolvi, johon kuuluu mm. KVA Metsäviljan Tepi FI26323/16.
Kerkelän kasvatit saivat kennelnimen, Metsäviljan, vasta vuonna 1988. Nimi sai alkunsa juttelutuokioista naapurinsa kanssa. Tämä oli muokkaamassa uutta viljelysmaata peltoviljan hankkimiseksi ja Antero kulki työmaan ohi metsän antimien, metsäviljan, pyyntireissuilla. Siihen mennessä kun tein hänestä 70-vuotis haastattelun ei ollut löytynyt kotoa eikä kasvateista ihannekoiraa rakenteeltaan ja metsästysominaisuuksiltaan. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt kennelnimeen kaksi kaksoisvaliota, Mira ja Vinski.
Suomenpystykorvat veivät Anteron paitsi metsästyksen myös kenneltyön pariin. Hän liittyi Suomen Pystykorvajärjestön jäseneksi 1957. Linnunhaukkukokeiden palkintotuomariksi hän kouluttautui 1961 kapteeni evp. Eino Takkusen johdolla ja ylituomariksi 1964. Haukku-ottelun ylituomarina Antero toimi Valkealassa 1974. SKL:n ylituomari emeritus-arvo myönnettiin 2015.
Kun lapinporokoiran kantaa kartoitettiin ympäri Lappia 1960- luvulla, Antero oli apurina aatteen yksille kärkinimille Olli Korhoselle ja Juho Perttolalle. Näiden innostamana ja osin kouluttamana hän valmistui erinäisten vaiheiden kautta ulkomuototuomariksi 1979. Lapinporokoirasta tuli virallinen rotu 1966. Myös SKL:n ulkomuototuomari emeritus-arvo on myönnetty.
Hirvenhaukkukokeiden käynnistyessä Koillis-Lapissa laajemmin Anterokin kouluttautui palkintotuomariksi 1986.
Laajamuotoisesta, pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta kenneltyöstä Antero on palkittu seuraavasti: SPJ:n kultainen ansiomerkki nro 17 1995, SPJ:n kunniajäsen 2008, SPJ:n ansiopalkinto nro 54 2018 .
Häntä voisi kuvailla sanoin rauhallinen, tasapainoinen, harkitsevainen ja myöskin seurallinen. Seurassa hän malttoi odottaa, että hätäisemmät kertoivat asiansa, ja sitten kertoi omansa. Kun Olli Korhonen ja Juho Perttola oppivat tuntemaan miehen, niin ei ollut ihme, että kehottivat tätä kouluttautumaan ulkomuototuomariksi.
Antero siunattiin viimeiselle matkalle kotikylänsä Tapionniemen kappelissa perjantaina 16.10.2020. Arkku saatettiin vaimon viereen läheisen männikkökankaan siunattuun kirkkomaahan. Muistotilaisuus läheisellä kylätalolla oli pienimuotoinen koronatilanteesta johtuen. Lapset, lastenlapset, sisarukset, lähinaapurit ja me SPJ:n ja Rovaseudun PK:n edustajat muodostimme saattojoukon. Muistelimme Anteroa lämmöllä.
Kun haudalla katselimme ympäröivää, reilulta alalta rauhoitettua männikköä joku joukostamme mainitsi, että koppelotkin tulevat tänne talvella Anteroa tervehtimään.
Anteron muistoa kunnioittaen, lukuisten pystykorvaharrastajien puolesta
Päiviö Myllymäki